The best student of Ali Ghoorchian?
My teacher Ali Ghoorchian has called me his best student many times. This makes me feel very proud but also very shy. I feel that his compliments will rise me to a pedestal from where I can easily fall down even for my smallest mistakes. On the other hand I'm ready to train hard to prove to be worth of these compliments and to make Ali proud. Traveling to a strange culture far away from home, family and friends is not always easy, but I feel really lucky to have Ali's full attention on my teaching so often. I have experienced great things and achieved good results in short time. Still despite all the good things, I lost my motivation to do horseback archery during my last trip. There was many reasons behind this: we changed my technique again a little bit, we had really hard trainings that caused me many disappointments and also we both had some personal problems. It's easy to make stupid mistakes when you're training on a bad mood and finally I started to feel that I can't do anything right anymore. I've also felt really sad about bad talks behind my back and the idea that a girl can never be just a student for a male teacher.
Luckily I had really good friends traveling with me and it was good to think and talk about my motivation and goals in horseback archery. Ali has a strong way to express his feelings and sometimes it confuses me and makes me feel that I'm worth to be his good student only if I manage to be perfect. Now when we were talking he told me that he thinks I'm doing well, that it's totally okay to make mistakes and that a good horseback archer is much more than just somebody with good results. After all the results are not so important for me anyway - I want to be better than I was before, but I don't have to win others. I don't have to be the best of all and I have time to be a student all my life. I'm a bad student only if I decide that I'm ready and I already know everything!
*
"I am proud of you, you are my best student!" Ali huudahtaa minulle aika ajoin, kun suoritukseni menee juuri nappiin ja saan kauniin osuman hyvällä, viimeistellyllä tekniikalla. Silloin on helppo hymyillä leveästi ja säihkyen, rinta ylpeydestä paisuen.
Ali on useammassa tilanteessa tituleerannut minut parhaimmaksi oppilaakseen, joka imartelee minua valtavasti mutta saa minut myös ujostumaan - enhän minä nyt niin kovin hyvä ole, vielä etenkään. Tai jos nyt olenkin aloittelijaksi hyvä, niin eiköhän se kohta tasoitu. Perisuomalainen epäily ja vähättely valtaavat heti mieleni ja tahtoisin usein pyytää, että Ali kehuu minua vain kahden kesken, ei kaikkien muiden kuullen. Pelkään, että Alin kehut ja usko minuun kohottavat minut jalustalle, josta mikä tahansa tekemäni virhe voi tipauttaa minut pois. Vieläpä kaikkien nähden.Toisaalta Alin usko potentiaaliini saa minut ponnistelemaan, harjoittelemaan ja ylittämään itseäni, jotta voisin itsekin kokea olevani hyvä ja taitava. Haluan todistaa itselleni, Alille ja maailmalle, että olen taidokas, vahva, rohkea ja kaikin puolin hyvä ratsujousiampuja. Olen tarttunut Alin tarjoamiin haasteisiin, lähtenyt kansainvälisiin kisoihin ja ampunut sormeni verille. Ennen ratsujousiampujaksi ryhtymistä en juurikaan uskaltanut matkustaa ja vieläkin uudet matkasuunnitelmat saavat sekä kauhun että innostuksen nostamaan päätään, mutta olen kerta toisensa jälkeen voittanut tämän pelon ja lähtenyt maailmalle. Pitkät ajat erossa poikaystävästä, ystävistä ja perheestä tekevät kipeää, kouluasioita pitää aina järjestellä ja rahaa ei ole liikaa. "Helppohan se on sinun siellä Iranissa..." on kommentti, joka saa mieleni kiehahtamaan. Tuskin kenellekään pitkät ajat vieraassa maassa, erilaisessa kulttuurissa ja uusien ihmisten keskellä ovat täysin mutkattomia.
Tiedän, että olen äärimmäisen onnekas tässä tilanteessani. Ali, yksi kiistatta maailman parhaista ratsujousiampujista, on vahvasti sitoutunut minun opettamiseeni ja "oppi-isänäni" toimimiseen. Alin ansiosta olen kokenut monia huimia seikkailuja ja hänen opetuksensa johdosta sijoituin alle vuoden harjoittelulla MM-kisoissa top 15 joukkoon kahdella radalla. Ratsujousiammunta lajina tarjoaa minulle tavoitteita, innostusta, uusia ystäviä sekä mahdollisuuden jahdata unelmiani.
Kaikesta hyvästä huolimatta viime Iranin matkani aikana motivaationi romahti täysin kasaan.
Paikka Alin priimaoppilaana tarkoittaa sitä, että minusta myös tiukasti muovataan kaiken aikaa parempaa ja parempaa. Onnistumisista saa riemuita, mutta seuraava haaste on jo kirkkaana tähtäimessä. Alin tapa opettaa on paikoitellen hyvin kova ja myös perustuu paljon paineen alla itsensä haastamiseen ja voittamiseen. Lyhyen aikaa tämä on hyvin tehokasta ja nautinnollista, mutta pitemmän päälle se verottaa voimiani raskaasti, etenkin yhdistettynä omaan haluuni olla vielä Alin odotuksiakin parempi.
Treenasimme viime reissullani paljon radalla, jolla oli yksi tai kaksi pientä kohdetta kaukana radasta. Tämä harjoitusmuoto on hyvin tehokas, koska hyvän osuman saaminen tarkoittaa sitä että kaiken pitää mennä aikalailla nappiin. Helppoihin, lähellä oleviin kohteisiin voi osua myös huonolla vedolla ja luoda illuusion taitavuudesta - näin minulle kävi kun treenailin ratsujousiammuntaa itsekseni ennen Alin oppilaaksi päätymistä. Pitkän matkan treeni oli varmasti suuri syy siihen että pärjäsin Koreassa hyvin, mutta nyt kun muutimme taas asioita tekniikassani menin jo ihan sekaisin siitä, miten tauluun päinkään voisi osua. Uusien asioiden opettelussa on aina se ikävä puoli, että vaikka lopputulos olisi ajan kanssa hyvä, ottaa osumatarkkuus kuitenkin takapakkia harjoittelun alussa. Niinpä huono osumatarkkuus oli ihan odotettavissa, mutta pettymisen nieleskely alkoi käydä raskaaksi nuolten kalahdellessa kerta toisensa perään hiekkaan taulun vierelle. Lisäksi rankan treenin keskelle sattui sekä Alin isän että rakkaan Gustaw-orini sairastuminen, joten meillä molemmilla oli ajatukset vähän muualla kuin treenaamisessa ja huoli kiristi mieliä niin, että turhastakin syntyi välillä tyhmiä sananvääntöjä. Huonolla fiiliksellä treenatessa keskittyminen ei onnistu ja sortuminen tyhmiin virheisiin on helppoa, jolloin herkästi kierre jatkaa vain syvenemistään.
Yritin sinnitellä tunteitani näyttämättä niin pitkään, että lopulta ne purkautuivat täytenä haluttomuutena edes koskea jouseeni. Treenaaminen ilman osumisen tuomaa riemua tuntui järjettömältä, uudet osat tekniikassa aivan hallitsemattoman vierailta ja vanha tekniikka kuitenkin virheelliseltä. Minusta tuntui, että näin vain valtavan vuoren huipun jolle minun pitäisi kiivetä olemaan hurjan hieno nuori ratsuampujalupaus joka pärjää ja tuo ylpeyttä, mutta ettei näköpiirissäni ollut minkäänlaista tietä jota pitkin lähteä kipuamaan tätä pistettä kohti.
Samalla ratsujousiammunnan elämääni tuomat sosiaaliset kiemurat kaihersivat mieltäni. Huomion keskipisteenä oleminen ei ole minulle mieluista eikä tuttua, mutta ratsujousiammunnan, siinä pärjäämisen sekä Alin ottamien ja julkistamien kuvien myötä olen saanut paljon huomiota. Suurin osa huomiosta on mieltä lämmittäviä kehuja ja rohkaisuja, mutta mukaan mahtuu tietenkin myös negatiivinen huomio. Selän takana pahan puhuminen ja mustamaalaaminen ovat asioita joihin en ole elämässäni enää pitkään aikaan törmännyt, mutta ratsujousiammunnan myötä tätä on tapahtunut ja se painaa mieltäni. Erityisen pahalta ovat tuntuneet suorat toimet treeni- ja kisamahdollisuuksieni huonontamiseksi, onneksi toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Menestys myös kirvoittaa kateutta ja aina ei auta vaikka selittää, ettei Alilla ole minun treenaamiseeni mitään erityistä salaisuutta: treenaamme vain enemmän ja kovempaa kuin muiden oppilaiden kanssa. Asetelmana tyttöoppilas ja miesopettaja herättää ilmeisesti väistämättä kiusoittelua ja puheita siitä, että minkäs takia Ali minusta niin tykkää ja millainen suhde meillä onkaan, kun hän jaksaa niin minuun keskittyä.
Onneksi matkaseurani viime reissulla oli kullan arvoista ja sain juteltua paljon motivaatiosta, tavoitteiden asettamisesta ja muusta tärkeästä ja niin itsestäänselvästä, että olen kokonaan sivuuttanut ne asiat. Oli todella hyvä miettiä asioita itse, puhua ääneen ja keskustella Alin kanssa. Siksi päätin myös kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka tuntuukin vähän hurjalta kirjoittaa epäonnistumisen tunteistani julkisesti. Helposti kaikesta treeneistä tulee kerrottua parhaimmat kokemukset, kuvista napattua käyttöön ne onnistuneimmat ja sillä tavalla luotua sekä itselleen että muille hiukan kultareunainen mielikuva siitä, mitä treenaaminen on tai on ollut.
Olen valtavan nopealla tahdilla ahnehtinut paljon kokemuksia, oppia ja haasteita. On kuitenkin asioita, jotka selkiytyvät vasta ajan ja kokemuksen kanssa, eikä niitä voi kiirehtiä. Eräs ystäväni kertoi joogaopettajastaan, joka kerran sanoi ryhmälleen kun he opettelivat vaikeaa uutta liikettä: "Nauttikaa epävarmuudesta ja siitä että te ette vielä osaa. Se päivä tulee vielä, kun kaikki on aivan itsestäänselvää." Haaste ei tässäkään lajissa varmasti koskaan lopu kesken, mutta mihin minulla on kiire? Vertaan helposti suorituksiani Alin suorituksiin ja yritän yltää samalle tasolle, mutta voisin kuitenkin useammin hyväksyä sen, että hei, tänään meni paljon paremmin se juttu joka oli tosi vaikea vielä kuukausi sitten. Treeni pysyy motivoivampana, jos huomaa pienetkin muutokset kohti parempaa.
Iranilainen ilmaisutapa on niin voimaks, että oikeastaan yllätyin kun Ali sanoi olevansa aivan samoilla linjoilla kanssani suurista puheistaan huolimatta. Ali saattaa herkästi todeta, että: "Varmasti olet pian huipulla kun teet näin ja näin!" tai "Kun vaan nautit ja laukkaat niin pilaat kaiken!", mutta kun iranilaisen puhetavan tuoman lisän suodattaa pois, on Ali tosissaan sitä mieltä että teen hyvin, ei haittaa vaikka epäonnistuisin välillä (niin käy väkisinkin ja tulen varmasti mokailemaan vielä oikein kunnolla joskus!) ja hyvä ratsujousiampuja on muutakin kuin vain hyvät tulokset. Eikä huipulle voi päästä hetkessä. Oppilaana Ali sanoo pitävänsä minusta siksi, että minulla on hyvä asenne, olen rohkea, lähden mukaan kaikkiin ideoihin ja minusta näkyy janoni oppia lisää. Ei suinkaan siksi, että ampumiseni olisi ollut niin hehkeää katsottavaa treenini alussa ja tulokset erinomaiset!
Niinpä olin paras tai en, voin muistaa olevani hyvä ja arvostettu, eikä minun tarvitse kiirehtiä. Vaikka Suomessa toimin opettajanakin runsaasti hankkimani kokemuksen avulla, olen silti oppilas ja saan kaikessa rauhassa ollakin. Oppiminen ei lopu koskaan, ja huono oppilas voisin olla vain, jos toteaisin että nyt tiedän jo kaiken ja olen valmis!
Joitain hyviä & motivoivia tapoja, joita olen käyttänyt treenaamiseen ja sen seuraamiseen:
 |
| Punaisella viivalla merkitty tavoiteltava suora linja. |
- Treenipäiväkirja, johon merkitsen ammuttujen nuolten määrän ja osumat. Usein maltan keskittyä ampumiseen paljon paremmin, kun lupaan itselleni vaikka 20 kierrosta, joissa lasken montako nuolta sain taulun keskelle, montako reunoille ja montako ohi. Näin voin laskea prosenttiluvun sille, kuinka suuri osa ampumistani nuolista menee hyville pisteille ja seurata prosenttiluvun kehittymistä viikkojen mittaan. Nyt olen muokannut käytäntöä niin, että kirjaan ylös myös treenifiiliksen ja huomioita tekniikasta. Esim. omat tyypillisimmät virheensä voi kirjoittaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti ylös (esim. jousikäden ranne pääsee kääntymään väärin radiaalideviaatioon), treenata vaikka kuukauden ja tarkistaa, onko osa listan virheistä poistunut. Tähän myös tavoitelista on hyvä: Tammi-helmikuun tavoitteenani on keskittyminen jousikäteni ranteen asentoon.
- Treenin ajoittaminen. Ihmismieli ei jaksa keskittyä täysillä kovin pitkään. Kaikkein parhaimpia treenejäni Alin luona on ollut, kun olemme treenanneet maasta 5-10 kierrosta kerrallaan kolmesti päivässä. Silloin jokaiseen laukaukseen keskittyy täysin, muutoksia tapahtuu ja opittu painuu hyvin muistiin. Etenkin juuri ennen nukkumaanmenoa lyhyt treenaaminen tuntuu tehokkaalta.
- Asentotreenit peilin tai kameran edessä. Nuolta ei tarvitse ampua eikä jousta edes jännittää, vaan ideana on nimenomaan hakea mahdollisimman täydellisesti haluttua asentoa ja painaa sitä lihasmuistiin. Tämä onnistuu hyvin myös kotona, monta kertaa päivässä ja helpolla panostuksella. Kun mielessä on selkeä muistijälki siitä, millaiselta hyvän asennon pitäisi tuntua, on sama helpompi löytää myös jousta jännittäessä tai reippaassa vauhdissa. Tämän voi yhdistää myös osaksi ampumistreeniä: ensin hakee hyvän asennon muutaman kerran nuolen kanssa, sitten nokittaa nuolen ja ampuu. Tällä tavalla olen saanut tehokaasti muutoksia aikaiseksi.
 |
| Kesäkuu 2016 |
 |
| Joulukuu 2016 |
- Kuvat ja videot on mieletön apuväline! Oppimisen kannalta voi olla todella hyvä nähdä, miltä oma ampuminen näyttää. Kun johonkin asentoon tottuu, sitä voi olla vaikeaa hahmottaa tai muokata. Kun Ali pyytää minua tuomaan asentoani alas, turhaudun joskus kun mielestäni tottelen tosi hyvin ja matkin parhaani mukaan Alin näyttämää asentoa. Kun Ali näyttää minulle kuvan ampumisestani, tajuan että se mikä minusta tuntuu suurelta muutokselta ei juuri päälle päin näy eikä muistuta lähellekään sitä mitä Ali tekee! Kuvien avulla saan muokattua asennon oikeaksi jolloin se myös näyttää anatomisesti järkevältä, vaikka tuntuukin vielä vieraalta ja oudolta. Kuvat ja videot näyttävät myös täysin kaunistelematta sen, miltä oma ampuminen näyttää nyt tai vaikka puoli vuotta sitten. Vanhojen videoiden ja kuvien katselu voi herättää huomaamaan, miten on edistynyt ajan mittaan ja mitä muutoksia on tullut.
- Selkeät tavoitteet. Kisamerkintä kalenterissa tai vaikka seuraava tiedossa oleva yhteistreenikerta tai treenireissu tuo motivaatiota harjoitella, sillä on joku tilanne jossa yrittää tehdä paremmin kuin edellisellä kerralla.
Iloisia, motivoivia, sopivan tavoitteellisia ja nautinnollisia treenejä kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti