maanantai 6. helmikuuta 2017

Talvista treeniä ja malttamattomuutta


Palattuani Iranista Suomeen hiukan ennen tammikuun puoliväliä olen taas keskittynyt arkiseen treenaamiseen ja siihen kuuluisaan tavalliseen elämään, eli lähinnä opiskeluihin. Hetken aikaa pidin ihan tarkoituksella täyttä taukoakin kaikesta jousiammunnasta ja olen koittanut olla ottamatta turhia paineita hommasta nyt kun taas olen palannut treenaamaan. Maasta käsin olen treenannut vanhempieni varaston pienessä "jousiammuntasalissa" muutaman kerran viikossa ja keskittynyt pariin muutokseen, joita treenireissuni lopuksi totesimme tarvitsevani. Muutoksia alkaa pikkuhiljaa tullakin, vaikka vieläkin jousikäden kanssa on hakemista. Mutta pienin askelin eteenpäin.

Lisäksi päätin ampumisen tueksi vahvistaa ylipäätään yläkroppani lihaskuntoa ja -voimaa. Jousiammunta on kuitenkin melko yksipuolista liikuntaa, joten olen huomannut kaipaavani jotain avaavaa ja koko yläkehon lihaksistoa haastavaa liikuntaa sen tueksi. Lisäksi tekniikan yksityiskohtien hiominen on paljon helpompaa, kun ei joudu toimimaan voimiensa rajoilla vaan voi rauhassa etsiä uutta tapaa toimia ja tehdä. Niinpä olen taas tehnyt hiukan tuttavuutta koulun kuntosaliin ja kodin vapaisiin painoihin, kuminauhaan ja PowerBalliin.

Jatilan sunnuntaitreeneissä olen ehtinyt käymään kerran ja niissä oli paljon väkeä ja ihana ilmapiiri! Suloinen arabitamma Sera on joulun aikana palannut sairaslomalta ja pääsin ampumaan sen kanssa pitkästä aikaa. Ammuimme sekä käynnistä, ravista että laukasta, mikä teki hyvää keskittymiselle.


Jaffan kanssa olemme myös harjoitelleet hitaampaa menoa ja keskittymistä. Haluaisin opettaa Jaffan suhtautumaan rennommin jousiammuntaan, niin ettei se aina tarkoita hirmuista menoa ja vauhtia. Nyt kentän ollessa luminen ja välillä liukaskin on ollut oikein hyvää aikaa tähän. Olemme ampuneet paljon käynnistä ja ravista sekä ihan muutamia nuolia laukasta.

Kiirehdin turhaan Jaffaa alun perin jouseen opettaessani, tai lähinnä tulin opettaneeksi sille sen että kun ohjat on vapaat niin vauhtikin on vapaa ja kova. Toiveenani ja suunnitelmanani on sen suhteen rauhoittaa menoa ja opettaa Jaffaa niin, että ampumista voi tapahtua rennosta käynnistä, ravista ja laukasta ja sitten luvan kanssa sopivalla radalla kunnon kiidosta, mutta että silloinkaan Jaffa ei ole yksin vaan kiidämme yhdessä. Jaffa nauttii askeleen pidentämisestä maastossa tai raviradalla, mutta yleensä myös kiihtyy sen verran että pysäyttäminen ei sujukaan niin helposti. Minä itsekin helposti innostun laukkaamisesta valtavasti, mikä sitten vaikuttaa hevoseenkin. Eli tässä on kehittymisen paikka
.Ravista ja käynnistä ampuminen alkaa kuitenkin sujua jo aika mallikkaasti. Olen myös opettanut Jaffaa pysähtymään "Seis"-komennosta ilman ohjia ja se toimii jo tosi hyvin käynnistä, ravistakin suuren osan ajasta. Onneksi Jaffa on herkkusuu ja helposti lahjottavissa!

Huomaan itsessäni tällä hetkellä paljon malttamattomuutta, jonka johdosta turhaudun helposti. Miksi vieläkin minulla on tuo virhe? Miten voi olla niin vaikeaa muuttaa niiden sormien asentoa? Miksi ihmeessä nuoli pomppasi tuolla tavalla? Miten tämä harjoitus voi olla vaikea nyt, kun olen siitä aikaisemminkin selvinnyt? Olen niin lyhyessä ajassa kokenut ja oppinut niin paljon, että välillä hukkaan todellisuudentajuni ja alan vaatia itseltäni ihan liikoja sekä syyttää itseäni armottomasti kaikista virheistä. Näitä ajatuksia olen pyöritellyt joulusta asti nyt paljon ja sain kirjoitettua niistä erillisenkin postauksen, koska asioiden jäsentely auttaa minua ja toivottavasti teksti voisi olla hyödyllinen jollekulle muullekin. Nyt koitan kuitenkin keskittyä vähän hölläämään otetta ja sallimaan itselleni virheitä, epäonnistumisia ja laiskoja päiviä. Miten näin hauskasta harrastuksesta voikin hetkittäin saada itselleen niin vakavan!











Oman treenini lisäksi on koko Etelä-Suomen Ratsujousiampujat Ry:n kevätkauden suunnittelu ollut vireillä ja tiedossa on kaikkea kivaa ratsujousiammuntatoimintaa. Viime lauantaina vedin toisen oman kurssini ja oli jälleen todella kiva ja inspiroiva päivä! Oli tosi kiva kurssiporukka jota oli mielenkiintoista ja mukavaa opettaa. Asioiden selittäminen on joskus haastavaa, mutta on niin palkitsevaa nähdä että oppilaat kehittyvät ja muutoksia tapahtuu. Samalla omassakin päässä palaset loksahtelee paikoilleen vieläkin tiukemmin, kun pääsee sanallisesti kuvailemaan tekniikkaa ja näkemään miten se vaikuttaa muiden ihmisten suorituksiin. Odotan innoissani muita kevään kurssejani! Niitä onkin tiedossa ja monen kurssin ilmoittautuminen on nyt auki. Luvassa on mm. päiväkursseja, ratsujousiammunnan peruskurssi täysin ennen ratsastamattomille, Alin klinikoita, kisat... Lisäksi sunnuntaisin pyörivät vakkaritreenit! Kalenteri löytyy ESRAJA:n sivuilta ja tapahtumien tarkemmat tiedot löytyvät ESRAJA:n FB-sivulta. Tervetuloa mukaan menoon!

tiistai 31. tammikuuta 2017

Alin paras oppilas?


The best student of Ali Ghoorchian?

My teacher Ali Ghoorchian has called me his best student many times. This makes me feel very proud but also very shy. I feel that his compliments will rise me to a pedestal from where I can easily fall down even for my smallest mistakes. On the other hand I'm ready to train hard to prove to be worth of these compliments and to make Ali proud. Traveling to a strange culture far away from home, family and friends is not always easy, but I feel really lucky to have Ali's full attention on my teaching so often. I have experienced great things and achieved good results in short time. Still despite all the good things, I lost my motivation to do horseback archery during my last trip. There was many reasons behind this: we changed my technique again a little bit, we had really hard trainings that caused me many disappointments and also we both had some personal problems. It's easy to make stupid mistakes when you're training on a bad mood and finally I started to feel that I can't do anything right anymore. I've also felt really sad about bad talks behind my back and the idea that a girl can never be just a student for a male teacher.

Luckily I had really good friends traveling with me and it was good to think and talk about my motivation and goals in horseback archery. Ali has a strong way to express his feelings and sometimes it confuses me and makes me feel that I'm worth to be his good student only if I manage to be perfect. Now when we were talking he told me that he thinks I'm doing well, that it's totally okay to make mistakes and that a good horseback archer is much more than just somebody with good results. After all the results are not so important for me anyway - I want to be better than I was before, but I don't have to win others. I don't have to be the best of all and I have time to be a student all my life. I'm a bad student only if I decide that I'm ready and I already know everything!


*


"I am proud of you, you are my best student!" Ali huudahtaa minulle aika ajoin, kun suoritukseni menee juuri nappiin ja saan kauniin osuman hyvällä, viimeistellyllä tekniikalla. Silloin on helppo hymyillä leveästi ja säihkyen, rinta ylpeydestä paisuen. 

Ali on useammassa tilanteessa tituleerannut minut parhaimmaksi oppilaakseen, joka imartelee minua valtavasti mutta saa minut myös ujostumaan - enhän minä nyt niin kovin hyvä ole, vielä etenkään. Tai jos nyt olenkin aloittelijaksi hyvä, niin eiköhän se kohta tasoitu. Perisuomalainen epäily ja vähättely valtaavat heti mieleni ja tahtoisin usein pyytää, että Ali kehuu minua vain kahden kesken, ei kaikkien muiden kuullen. Pelkään, että Alin kehut ja usko minuun kohottavat minut jalustalle, josta mikä tahansa tekemäni virhe voi tipauttaa minut pois. Vieläpä kaikkien nähden.

Toisaalta Alin usko potentiaaliini saa minut ponnistelemaan, harjoittelemaan ja ylittämään itseäni, jotta voisin itsekin kokea olevani hyvä ja taitava. Haluan todistaa itselleni, Alille ja maailmalle, että olen taidokas, vahva, rohkea ja kaikin puolin hyvä ratsujousiampuja. Olen tarttunut Alin tarjoamiin haasteisiin, lähtenyt kansainvälisiin kisoihin ja ampunut sormeni verille. Ennen ratsujousiampujaksi ryhtymistä en juurikaan uskaltanut matkustaa ja vieläkin uudet matkasuunnitelmat saavat sekä kauhun että innostuksen nostamaan päätään, mutta olen kerta toisensa jälkeen voittanut tämän pelon ja lähtenyt maailmalle. Pitkät ajat erossa poikaystävästä, ystävistä ja perheestä tekevät kipeää, kouluasioita pitää aina järjestellä ja rahaa ei ole liikaa. "Helppohan se on sinun siellä Iranissa..." on kommentti, joka saa mieleni kiehahtamaan. Tuskin kenellekään pitkät ajat vieraassa maassa, erilaisessa kulttuurissa ja uusien ihmisten keskellä ovat täysin mutkattomia.

Tiedän, että olen äärimmäisen onnekas tässä tilanteessani. Ali, yksi kiistatta maailman parhaista ratsujousiampujista, on vahvasti sitoutunut minun opettamiseeni ja "oppi-isänäni" toimimiseen. Alin ansiosta olen kokenut monia huimia seikkailuja ja hänen opetuksensa johdosta sijoituin alle vuoden harjoittelulla MM-kisoissa top 15 joukkoon kahdella radalla. Ratsujousiammunta lajina tarjoaa minulle tavoitteita, innostusta, uusia ystäviä sekä mahdollisuuden jahdata unelmiani.

Kaikesta hyvästä huolimatta viime Iranin matkani aikana motivaationi romahti täysin kasaan. 

Paikka Alin priimaoppilaana tarkoittaa sitä, että minusta myös tiukasti muovataan kaiken aikaa parempaa ja parempaa. Onnistumisista saa riemuita, mutta seuraava haaste on jo kirkkaana tähtäimessä. Alin tapa opettaa on paikoitellen hyvin kova ja myös perustuu paljon paineen alla itsensä haastamiseen ja voittamiseen. Lyhyen aikaa tämä on hyvin tehokasta ja nautinnollista, mutta pitemmän päälle se verottaa voimiani raskaasti, etenkin yhdistettynä omaan haluuni olla vielä Alin odotuksiakin parempi.

Treenasimme viime reissullani paljon radalla, jolla oli yksi tai kaksi pientä kohdetta kaukana radasta. Tämä harjoitusmuoto on hyvin tehokas, koska hyvän osuman saaminen tarkoittaa sitä että kaiken pitää mennä aikalailla nappiin. Helppoihin, lähellä oleviin kohteisiin voi osua myös huonolla vedolla ja luoda illuusion taitavuudesta - näin minulle kävi kun treenailin ratsujousiammuntaa itsekseni ennen Alin oppilaaksi päätymistä. Pitkän matkan treeni oli varmasti suuri syy siihen että pärjäsin Koreassa hyvin, mutta nyt kun muutimme taas asioita tekniikassani menin jo ihan sekaisin siitä, miten tauluun päinkään voisi osua. Uusien asioiden opettelussa on aina se ikävä puoli, että vaikka lopputulos olisi ajan kanssa hyvä, ottaa osumatarkkuus kuitenkin takapakkia harjoittelun alussa. Niinpä huono osumatarkkuus oli ihan odotettavissa, mutta pettymisen nieleskely alkoi käydä raskaaksi nuolten kalahdellessa kerta toisensa perään hiekkaan taulun vierelle. Lisäksi rankan treenin keskelle sattui sekä Alin isän että rakkaan Gustaw-orini sairastuminen, joten meillä molemmilla oli ajatukset vähän muualla kuin treenaamisessa ja huoli kiristi mieliä niin, että turhastakin syntyi välillä tyhmiä sananvääntöjä. Huonolla fiiliksellä treenatessa keskittyminen ei onnistu ja sortuminen tyhmiin virheisiin on helppoa, jolloin herkästi kierre jatkaa vain syvenemistään.

Yritin sinnitellä tunteitani näyttämättä niin pitkään, että lopulta ne purkautuivat täytenä haluttomuutena edes koskea jouseeni. Treenaaminen ilman osumisen tuomaa riemua tuntui järjettömältä, uudet osat tekniikassa aivan hallitsemattoman vierailta ja vanha tekniikka kuitenkin virheelliseltä. Minusta tuntui, että näin vain valtavan vuoren huipun jolle minun pitäisi kiivetä olemaan hurjan hieno nuori ratsuampujalupaus joka pärjää ja tuo ylpeyttä, mutta ettei näköpiirissäni ollut minkäänlaista tietä jota pitkin lähteä kipuamaan tätä pistettä kohti.

Samalla ratsujousiammunnan elämääni tuomat sosiaaliset kiemurat kaihersivat mieltäni. Huomion keskipisteenä oleminen ei ole minulle mieluista eikä tuttua, mutta ratsujousiammunnan, siinä pärjäämisen sekä Alin ottamien ja julkistamien kuvien myötä olen saanut paljon huomiota. Suurin osa huomiosta on mieltä lämmittäviä kehuja ja rohkaisuja, mutta mukaan mahtuu tietenkin myös negatiivinen huomio. Selän takana pahan puhuminen ja mustamaalaaminen ovat asioita joihin en ole elämässäni enää pitkään aikaan törmännyt, mutta ratsujousiammunnan myötä tätä on tapahtunut ja se painaa mieltäni. Erityisen pahalta ovat tuntuneet suorat toimet treeni- ja kisamahdollisuuksieni huonontamiseksi, onneksi toistaiseksi kuitenkin tuloksetta. Menestys myös kirvoittaa kateutta ja aina ei auta vaikka selittää, ettei Alilla ole minun treenaamiseeni mitään erityistä salaisuutta: treenaamme vain enemmän ja kovempaa kuin muiden oppilaiden kanssa. Asetelmana tyttöoppilas ja miesopettaja herättää ilmeisesti väistämättä kiusoittelua ja puheita siitä, että minkäs takia Ali minusta niin tykkää ja millainen suhde meillä onkaan, kun hän jaksaa niin minuun keskittyä.

Onneksi matkaseurani viime reissulla oli kullan arvoista ja sain juteltua paljon motivaatiosta, tavoitteiden asettamisesta ja muusta tärkeästä ja niin itsestäänselvästä, että olen kokonaan sivuuttanut ne asiat. Oli todella hyvä miettiä asioita itse, puhua ääneen ja keskustella Alin kanssa. Siksi päätin myös kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka tuntuukin vähän hurjalta kirjoittaa epäonnistumisen tunteistani julkisesti. Helposti kaikesta treeneistä tulee kerrottua parhaimmat kokemukset, kuvista napattua käyttöön ne onnistuneimmat ja sillä tavalla luotua sekä itselleen että muille hiukan kultareunainen mielikuva siitä, mitä treenaaminen on tai on ollut. 

Olen valtavan nopealla tahdilla ahnehtinut paljon kokemuksia, oppia ja haasteita. On kuitenkin asioita, jotka selkiytyvät vasta ajan ja kokemuksen kanssa, eikä niitä voi kiirehtiä. Eräs ystäväni kertoi joogaopettajastaan, joka kerran sanoi ryhmälleen kun he opettelivat vaikeaa uutta liikettä: "Nauttikaa epävarmuudesta ja siitä että te ette vielä osaa. Se päivä tulee vielä, kun kaikki on aivan itsestäänselvää." Haaste ei tässäkään lajissa varmasti koskaan lopu kesken, mutta mihin minulla on kiire? Vertaan helposti suorituksiani Alin suorituksiin ja yritän yltää samalle tasolle, mutta voisin kuitenkin useammin hyväksyä sen, että hei, tänään meni paljon paremmin se juttu joka oli tosi vaikea vielä kuukausi sitten. Treeni pysyy motivoivampana, jos huomaa pienetkin muutokset kohti parempaa.

Samalla voisin rauhassa hyväksyä sen, ettei minun aina tarvitse enkä varmasti voikaan saada odottamattoman erinomaisia tuloksia tai päästä huippusijoille. Alin hyvää tarkoittavat kehut ja uhoamiset "Annasta tulee Suomen paras ratsujousiampuja!" saavat mieleni herkästi paineeseen siitä, että mitäs jos en treenaamisestani huolimatta olekaan paras vielä ensi vuonna tai mitä jos joku muu on vielä lahjakkaampi kuin minä ja kipuaa noin vain ohitseni. Mutta onko se oikeasti minulle tärkeää? Haluan harrastaa, nauttia ja kisata itseäni vastaan, olla parempi kuin itse olin edellisellä kerralla. Muiden tuloksille en voi mitään, ja sitä paitsi on vain hienoa että laji kasvaa Suomessa ja uusia ihmisiä ja taidokkaita harrastajia tulee lisää! 

Iranilainen ilmaisutapa on niin voimaks, että oikeastaan yllätyin kun Ali sanoi olevansa aivan samoilla linjoilla kanssani suurista puheistaan huolimatta. Ali saattaa herkästi todeta, että: "Varmasti olet pian huipulla kun teet näin ja näin!" tai "Kun vaan nautit ja laukkaat niin pilaat kaiken!", mutta kun iranilaisen puhetavan tuoman lisän suodattaa pois, on Ali tosissaan sitä mieltä että teen hyvin, ei haittaa vaikka epäonnistuisin välillä (niin käy väkisinkin ja tulen varmasti mokailemaan vielä oikein kunnolla joskus!) ja hyvä ratsujousiampuja on muutakin kuin vain hyvät tulokset. Eikä huipulle voi päästä hetkessä. Oppilaana Ali sanoo pitävänsä minusta siksi, että minulla on hyvä asenne, olen rohkea, lähden mukaan kaikkiin ideoihin ja minusta näkyy janoni oppia lisää. Ei suinkaan siksi, että ampumiseni olisi ollut niin hehkeää katsottavaa treenini alussa ja tulokset erinomaiset! 

Niinpä olin paras tai en, voin muistaa olevani hyvä ja arvostettu, eikä minun tarvitse kiirehtiä. Vaikka Suomessa toimin opettajanakin runsaasti hankkimani kokemuksen avulla, olen silti oppilas ja saan kaikessa rauhassa ollakin. Oppiminen ei lopu koskaan, ja huono oppilas voisin olla vain, jos toteaisin että nyt tiedän jo kaiken ja olen valmis! 

 

Joitain hyviä & motivoivia tapoja, joita olen käyttänyt treenaamiseen ja sen seuraamiseen: 
Punaisella viivalla merkitty tavoiteltava suora linja.
 
- Treenipäiväkirja, johon merkitsen ammuttujen nuolten määrän ja osumat. Usein maltan keskittyä ampumiseen paljon paremmin, kun lupaan itselleni vaikka 20 kierrosta, joissa lasken montako nuolta sain taulun keskelle, montako reunoille ja montako ohi. Näin voin laskea prosenttiluvun sille, kuinka suuri osa ampumistani nuolista menee hyville pisteille ja seurata prosenttiluvun kehittymistä viikkojen mittaan. Nyt olen muokannut käytäntöä niin, että kirjaan ylös myös treenifiiliksen ja huomioita tekniikasta. Esim. omat tyypillisimmät virheensä voi kirjoittaa mahdollisimman yksityiskohtaisesti ylös (esim. jousikäden ranne pääsee kääntymään väärin radiaalideviaatioon), treenata vaikka kuukauden ja tarkistaa, onko osa listan virheistä poistunut. Tähän myös tavoitelista on hyvä: Tammi-helmikuun tavoitteenani on keskittyminen jousikäteni ranteen asentoon.


- Treenin ajoittaminen. Ihmismieli ei jaksa keskittyä täysillä kovin pitkään. Kaikkein parhaimpia treenejäni Alin luona on ollut, kun olemme treenanneet maasta 5-10 kierrosta kerrallaan kolmesti päivässä. Silloin jokaiseen laukaukseen keskittyy täysin, muutoksia tapahtuu ja opittu painuu hyvin muistiin. Etenkin juuri ennen nukkumaanmenoa lyhyt treenaaminen tuntuu tehokkaalta.

- Asentotreenit peilin tai kameran edessä. Nuolta ei tarvitse ampua eikä jousta edes jännittää, vaan ideana on nimenomaan hakea mahdollisimman täydellisesti haluttua asentoa ja painaa sitä lihasmuistiin. Tämä onnistuu hyvin myös kotona, monta kertaa päivässä ja helpolla panostuksella. Kun mielessä on selkeä muistijälki siitä, millaiselta hyvän asennon pitäisi tuntua, on sama helpompi löytää myös jousta jännittäessä tai reippaassa vauhdissa. Tämän voi yhdistää myös osaksi ampumistreeniä: ensin hakee hyvän asennon muutaman kerran nuolen kanssa, sitten nokittaa nuolen ja ampuu. Tällä tavalla olen saanut tehokaasti muutoksia aikaiseksi.
Kesäkuu 2016

Joulukuu 2016
















- Kuvat ja videot on mieletön apuväline! Oppimisen kannalta voi olla todella hyvä nähdä, miltä oma ampuminen näyttää. Kun johonkin asentoon tottuu, sitä voi olla vaikeaa hahmottaa tai muokata. Kun Ali pyytää minua tuomaan asentoani alas, turhaudun joskus kun mielestäni tottelen tosi hyvin ja matkin parhaani mukaan Alin näyttämää asentoa. Kun Ali näyttää minulle kuvan ampumisestani, tajuan että se mikä minusta tuntuu suurelta muutokselta ei juuri päälle päin näy eikä muistuta lähellekään sitä mitä Ali tekee! Kuvien avulla saan muokattua asennon oikeaksi jolloin se myös näyttää anatomisesti järkevältä, vaikka tuntuukin vielä vieraalta ja oudolta. Kuvat ja videot näyttävät myös täysin kaunistelematta sen, miltä oma ampuminen näyttää nyt tai vaikka puoli vuotta sitten. Vanhojen videoiden ja kuvien katselu voi herättää huomaamaan, miten on edistynyt ajan mittaan ja mitä muutoksia on tullut.

- Selkeät tavoitteet. Kisamerkintä kalenterissa tai vaikka seuraava tiedossa oleva yhteistreenikerta tai treenireissu tuo motivaatiota harjoitella, sillä on joku tilanne jossa yrittää tehdä paremmin kuin edellisellä kerralla. 

Iloisia, motivoivia, sopivan tavoitteellisia ja nautinnollisia treenejä kaikille!

 

maanantai 16. tammikuuta 2017

Kuvia Iranista


Pictures from my trip to Iran this winter!

*

Tällä kertaa kuvapitoinen päivitys, sillä talven reissulta kertyi tosi hienoa kuva-aineistoa johon pääsin vasta nyt käsiksi. Kuvia myös matkaltamme Alamutin linnalle! Kaikista kuvista kiitos Miro & Martin Lahtela. 



 
Yhdessä ampuminen on hauskaa vaihtelua yksin suorittamiselle. Lähdössä otamme pienen kisan ja järjestäydymme peräkkäin, jolloin takana ratsastava saa aikamoisen määrän hiekkaa ja mutaa kasvoilleen. Näin opin nopeasti rakastamaan nopeita hevosia ja olemaan vikkelä lähdössä! Hevoset laukkaavat yleensä yhdessä hiukan kovempaa ja adrenaliini on korkeammalla, joten tuttuun harjoitteeseen saa lisähaastetta. Alin tazi-koira Kajhal seuraa harjoittelua ylempää rinteeltä.



Alin Gisoom-tamma on saanut paljon lihasta ja voimaa Akwan-varsan vieroituttua ja nyt se on jo yksi Alin nopeimmista ja tulisimmista ratsujousiammuntahevosista. Nytkin se on kantavana, joten treenasimme sillä vain muutaman kierroksen kerrallaan, mutta neiti itse puhkui energiaa ja jaksoi tanssahdella koko matkan kotiin ilmavin askelin.
Tässä kuvassa vetoni alkaa olla jo tosi hyvä lukuunottamatta virheasentoa jousikäden ranteessa. Nykyään pitkä veto tulee jo ihan luonnostaan ja seuraavana haasteena on jousikäden yksityiskohdat!


Toiminnallisemmissa ratsujousiammuntatreeneissä harjoittelemme esimerkiksi tätä, kaverin ampumista blunttinuolella. Tykkään tosi paljon näistä harjoitteista, jotka tuovat ratsujousiammunnan eloon! Luonnollisesti näissä harjoituksissa haasteet ja mahdollisuudet eroavat paljon suoralla radalla liikkumattomaan kohteeseen ampumisesta. Rajatun radan sijaan saan vapaasti ohjata hevoseni sille etäisyydelle ja siihen kulmaan josta haluan ampua, kunhan pysyn niin kaukana ettei Ali ylety osumaan minuun miekallaan. 



Olen havainnut itselleni luonnollisimmaksi tavaksi laukata edellä karkuun ja ampua taakse päin, mikä onkin tyypillinen taktiikka ratsujousiammunnassa. Osumatarkkuus on näin aika hyvä ja etäisyys on helppo hallita. Toisaalta haasteena on malttaa tähdätä rauhassa kun on kääntyneenä satulassa taakse päin hevosen porhaltaessa täyttä vauhtia eteenpäin, koska sillä hetkellä hevosta ei voi juurikaan hallita. 


Näissä harjoitteissa tähtään Alia rintakehään enkä aivan täydellä vedolla. Minun on luotettava siihen, että Ali torjuu nuolet kilvellään, mutta virheen sattuessa kumikärkinen nuoli ei aiheuta mitään mustelmaa kummempaa. Hevosen turvallisuus on ykkösasia ja harjoitusta voi tehdä vain silloin, kun ampuminen on niin hyvin hallinnassa että riski virhelaukauksesta hevoseen jää hyvin minimaaliseksi. Kuvassa näkyy, kuinka Ali torjuu nuoleni ja se kimpoaa kilvestä sivuun.


Sardar on yksi lempihevosistani Iranissa. Tämä pieni risteytysori on tuulennopea ja omaa lennokkaat liikkeet. Aina kärsivällinen paikallaan seisominen ei kuulu tämän nuoren pojan vahvuuksiin, mutta vuoristossa se on äärimmäisen varmajalkainen ja luotettava! 


Lisää lennokkuutta, kauhean tylsää odottaa lupaa lähteä täyttä laukkaa arojen halki! Varusteina minulla on tässä kuvassa 40-paunainen Kaya-jouseni, kaksi blunttinuolta, Alin persialainen sapeli eli shamshir sekä suojana kevyt rengaspaita ja hattukypäräni.


Matkaan!


 
Tulikaviomme Bojhan ja Sardar!
 
 
Jotain aivan muuta! Pääsin kokeilemaan reissullani myös tomaatin ampumista tarkkuuskiväärillä. Iranissa aseen omistaminen on hyvin tarkkaan säädeltyä kuten Suomessakin, joten matkaseuralaiseni Miro ja Martin olivat innoissaan mahdollisuudesta päästä kokeilemaan tätä Mauseria. Ali on ollut metsästäjä ja luonnonpuiston vartija ennen siirtymistään täysipäiväiseksi ratsujousiampujaksi. Hänen jäljiltään tomaateista ja kananmunista tulikin nopeasti pelkkää munakokkelia.
 
 
Alamutin linna lähes niin kuin valloittamaan tullut mongoliarmeija sen näki. Käsittämätön kallionharjanteen päälle rakennettu linnake pysyi valloittamattomana 17 vuoden piirityksen ajan. Sisällä linnassa on myös tallit hevosille, mutta on täysi mysteeri, miten hevoset saatiin linnaan sisälle - todennäköisesti jonkinlaisella hissillä.


Tänäpäivänä linnaa huolletaan ja uudelleenrakennetaan jossain määrin. Linnalle kiipeämisen helpottamiseksi on rakennettu polku ja rappuset, jollaisia aikanaan ei kuitenkaan ollut.

Onkalot jyrkänteen seinämässä ovat sotilaiden petipaikkoja. Myös alkuperäiset rappuset näyttävät jokseenkin samalta, mutta pienemmässä koossa.


Huimat pudotukset ympäröivät Alamutin linnaa joka puolelta.


Alamut tarkoittaa paikkaa, jossa maakotkat opettavat poikasiaan lentämään. Persialaisessa kulttuurissa maakotka on arvostettu eläin ja näemme niitä usein ratsastusretkillämme. Välillä myös Alin kouluttama ja vapaaksi luontoon päästämä maakotka Hoomay kaartelee lähellemme katsomaan mitä entiselle isännälle kuuluu.
 


Tämä oli ensimmäinen matkani Iraniin jolla myös poikaystäväni oli mukana! Oli mahtavaa esitellä hänelle kaikki rakkaat eläinystäväni, paikat ja ihmiset.
 

perjantai 13. tammikuuta 2017

Talvi Iranissa


After Malaysia I traveled again to the snowy mountains of Iran. This trip was a little different from the previous ones and also different from what we had planned. The next horseback archery competition is still long time away, so we worked with some basic problems of my technique. Many times training was really hard and challenging and it even made me unmotivated and depressed for a short time. Luckily after this break down I got my joy and motivation back and I learnt many important small things. Also we participated in an interview and short film made by Bain Sports & Qatar TV, we visited Equestrian Federation of Iran to talk about horseback archery and we had a meeting with the Finnish Ambassador in Tehran. A big part of my trip we used for training horses for endurance riding, because we had a national endurance riding competition in the end of my stay. It was my first endurance riding competition and I passed 40 km with Gustaw! Winter was also good time for my first experience of hunting. We hunted one fox with Ali's tazis Sepid and Kajhal and I used natural tanning to make it into a warm fur. Ali wants to teach me these traditional Persian skills and I want to learn, even though my first hunting made me to think a lot about life, death and the right to kill a living creature. Death is always part of our lives, but in modern life we can't see the animals who die for our food, clothes and industry. Succeeded hunt in traditional way means a lot of training and hard work. I want to do my part to keep the ancient knowledge unforgotten and alive even though it means accepting the death of animals - we can respect the animal by using the whole body and hunting only when it's not harmful for the species.

*


Kisamatkalta Malesiasta suuntasin kuukaudeksi Iranin vuorille tällä kertaa hiukan erilaista matkaa varten. Seuraaviin ratsujousiammuntakisoihin on vielä reilusti aikaa, joten työskentelimme rauhassa tekniikkani muutamien perusongelmien kanssa. Matkani lopussa Kordanissa järjestettiin kansalliset matkaratsastuskilpailut, joihin valmistauduimme treenaamalla kuutta hevosta. Valitettavasti Alin isän sairastuttua jouduimme perumaan suunnitelmat pidemmistä usean päivän matkaratsastusreissuista ja aikataulumme muuttuivat muutenkin paljon, sillä Ali vieraili hänen luonaan kaupungissa päivittäin. Myös suunnittelemaltamme kisahevoseltani Gustawilta löytyi munuaisongelma ja se oli vajaa kaksi viikkoa kipeänä, jolloin hoidimme sitä ja ratsastimme muita hevosia. Niinpä kokonaisuudessaan reissu oli varsin erilainen kuin olimme ajatelleet, mutta silti täynnä upeita kokemuksia ja mahtavia hetkiä!


Matkani alussa kukkulamme saivat kevyen lumipeitteen ja nautimme talvisesta luonnosta pitkillä ratsastuksilla. Päivästä riippuen ratsastimme joko kaksin opettajani Alin kanssa tai isossa porukassa muiden ratsastajien kanssa. Vanhojen tuttujen hevosten lisäksi tallille on muuttanut kaksi uutta kurdioria, Shahbaz ja Shahbal, joita treenattiin matkaratsastukseen ja joita on myös mahdollista käyttää ratsujousiammuntaan. Shahbaz on nomadien vuorilla kasvattama pieni vahva ori, joka on ulkomuodoltaan hyvin alkuperäinen persialainen hevonen. Sen askeleet ovat uskomattoman tasaiset ja vauhdikkaat kaikissa askellajeissa ja se vaikutti käytännössä väsymättömältä. Sillä on vahva oma tahto ja se on nopea toteuttamaan omat ideansa, jos ratsastaja ei ole hereillä. Niinpä sillä ratsastaminen oli suurimmaksi osaksi hyvin nautinnollista, mutta hetkittäin tahtojemme mennessä ristiin vaati kaiken omaamani taidon, voiman ja päättäväisyyden pitää itseni tilanteen herrana.

Vuorilla ratsastaessamme Alin tazi-koirat Sepid ja Kajhal kulkevat aina mukanamme. Ali on kouluttanut ne perinteiseen metsästystapaan, jossa koirat ja ratsain kulkeva omistaja voivat yhteistyössä metsästää jäniksiä, kettuja, peuroja, villivuohia ja susia. Ali on yksi harvoista elossa olevista ihmisistä Iranissa, jolla vielä on taito tähän perinteiseen metsästykseen. Suureksi kunniakseni Ali on päättänyt jakaa kanssani taitonsa, tietonsa ja kokemuksensa myös näihin muihin perinteisiin persialaisiin taitoihin liittyen. Talvi on hyvää aikaa metsästykselle joten oli luonteva hetki ensimmäiselle metsästyskokemukselleni.

Näemme ratsastusretkillämme usein paljon villieläimiä: kettuja, jäniksiä, haukkoja ja maakotkia. Kettujen perään koirat syöksyvät innoissaan, mutta edes salukin verraton nopeus ei useimmiten ole tarpeeksi päihittämään ovelien vuoristokettujen ketteryyttä, vaan ne pääsevät livahtamaan pakoon.

Yhtenä lumihuurteisena aamuna ratsastimme korkeammalle vuorille, kun kettu säntäsi läheltämme juoksuun ja Kajhal ja Sepid kannustushuutojemme saattelemana sen perään. Paljailla vuorenrinteillä koirien yhteinen metsästys on henkeäsalpaavaa katseltavaa, niin usein ne pääsevät lähelle mutta viime hetkellä kettu tekee käännöksen ja livahtaa karkuun. Tämä kettu teki kuitenkin virheen ja lähti rinnettä alas päin laaksoon, jolloin saatoimme ratsastaa rivakasti rinteen alas ja kiinnittää ketun huomion itseemme. Taitaville koirille ketun yksi virhe oli riittävä ja Sepid nappasi sen kiinni. Laskeuduimme nopeasti alas selästä ja Ali kehotti lähestymään kettua ja Sepidiä varoen, sillä kettu oli vielä elossa ja toisaalta metsästysvimmassaan koira saattaa yrittää puolustaa saalistaan. Sepid kuitenkin päästi minut oitis kettunsa lähelle ja Ali ojensi vyöltään puukon, ohjeistaen työntämään sen ketun sydämeen. En ollut varautunut tähän tehtävään lainkaan ja pelkäsin epäonnistuvani niin että kettu kärsisi enemmän kipuja takiani, joten Ali tuli avukseni ja näytti miten yhdellä liikkeellä kettu kuoli nopeasti ja kärsimättä.

 
Veitsi ei ollut tarpeeksi terävä tai näppärä nylkemiseen, joten päätimme ottaa koko ketun mukaan ja nylkeä sen tallilla. Nahan käsittely on minulle entuudestaan tuttua, sillä olen nylkenyt ja parkinnut kalannahkoja, jäniksen, supikoiran sekä poron päitä. Palattuamme takaisin tallille nyljimme ketun yhdessä Alin kanssa ja pääsin puolestani opettamaan hänelle nahan puhdistamisen sekä perinteisen, kemikaalittoman rasvaparkitsemisen kananmunan keltuaisella ja oliiviöljyllä. Vieläpä kun pesin koko turkin shampoolla ja hoitoaineella, niin ketusta tuli todella pehmeä ja lämmin turkis, josta oli hyötyä kylminä talvipäivinä ratsastaessa.

Ensimmäinen metsästyskokemukseni sai minut pohtimaan paljon elämää, kuolemaa ja tappamisen oikeutusta. Elämme maailmassa jossa olemme melko vieraantuneet kuolemasta, vaikka se on aina läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Syömme lihaa, käytämme nahkaa ja turkista, mutta emme joudu itse kohtaamaan eläintä joka kuolee tarpeidemme takia. Vaikka edes emme suoraan käyttäisi eläinperäisiä tuotteita, olemme kuitenkin osa yhteiskuntaa joka tuhoaa luontoa ja monen lajin elinympäristöä, aiheuttaen kuolemaa. Niinpä tuntuu tavallaan tekopyhältä kauhistua yhden ketun kuolemaa vain siksi, että näin sen läheltä ja olin suoremmin osallisena tapahtumaan. Keskustelimme Alin kanssa aiheesta ja hän puhui siitä, kuinka on aina ylpeä jos itse metsästää jousella, haukalla tai koiralla jonkin eläimen. Hän kunnioittaa eläintä ja tietää miten kovan työn ja treenin takana onnistunut metsästys on. Vuosisatoja vanhojen perinnetaitojen pitäminen elossa on tärkeää ja Ali tahtoo siirtää taitonsa minulle, jolloin minunkin on hyväksyttävä eläinten kuolema. Voimme kuitenkin kunnioittaa eläintä, hyödyntää sen ruumiin ja metsästää vain sopivina aikoina ja runsaita eläinkantoja. Vielä tämän keskustelun jälkeenkin jäin miettimään asiaa, mutta pääsin rauhaan ajatusteni kanssa.


Iran on islamilainen valtio jossa joulu ei ole erityisen tärkeä juhla, vaikka muutama päivä ennen meidän jouluaattoamme juhlitaankin Yaldaa. Aatonaattoaamuna kuitenkin luoksemme saapuivat poikaystäväni Miro sekä hänen veljensä Martin viettämään kanssani hiukan erikoisempaa perhejoulua. Ali partoineen kävi melkein kuin joulupukista! Söimme aattoiltana vatsamme täyteen perinteisessä ravintolassa ja nautimme persialaisilla matoilla loikoilusta ja teestä. Olemme pitkään suunnitelleet Miron matkaa Iraniin ja oli mahtavaa vihdoin esitellä kaikki hevoset, koirat, ihmiset ja paikat joista olen puhunut. Pojat päätyivät myös treenaamaan ratsastusta ja jousiammuntaa niin hyvin tuloksin, että viimeisenä päivänä he pystyivät molemmat ampumaan yksittäiseen kohteeseen luonnonradalla laukaten!


Harrastimme nyt myös jonkin verran turismia. Vierailimme Tehranin asemuseossa ja huipentumana uskomattomassa Alamutin linnassa. Linna on aivan mieletön paikka. Se sijaitsee valtavan, suorareunaisen kallioharjanteen päällä enkä paikan nähtyäni ollenkaan ihmettele, että mongoliarmeija piiritti linnaa 17 vuotta onnistumatta silti valloittamaan sitä. Teen toisen postauksen johon laitan matkakuvia Martinin kamerasta ja myös Alamutista!

Pääsin myös jälleen kertakaikkiselle epämukavuusalueelleni ampumaan haulikolla sekä nyt myös Alin tarkkuuskiväärillä. Ali, Miro ja Martin olivat aseista innoissaan ja minäkin olen kiinnostunut, mutta en kyllä missään määrin hyvä. Haulikolla ammuin vain yhden laukauksen hevosen selässä laukaten enkä yllättäen osunut - Ali räiski menemään kananmunia täydestä laukasta ja saatoimme vain ihailla. Tarkkuuskiväärillä ammuimme pieniä kohteita pitkän matkan päästä ja pääsin kokeilemaan tätä kokonaan uutta juttua muutaman laukauksen verran. Aseilla ampuminen on mielenkiintoista ja opettaa joitain jousiammunnankin kannalta hyviä taitoja, mutta palasin ilomielin takaisin tutun jouseni varteen.


Ratsujousiammuntaa oli tällä reissulla hiukan vähemmän kuin aikaisemmilla, johtuen osittain sääoloista ja osittain keskittymisestämme matkaratsastukseen. Ehkä tämä oli myös tavallaan hyvä asia, sillä elin melkoiset tunnekuohut ratsujousiammunnan suhteen: muutimme taas joitain asioita tekniikassani ja teimme hyvin haastavia treenejä, jolloin turhautuminen epäonnistumisiini purkautui lopulta motivaation puutteena ja huonona treenifiiliksenä. Tämä vaihe ei onneksi kestänyt kovin kauaa ja löysin jälleen sekä osumatarkkuuteni että treeni-iloni. 

Haastavien hyvin kaukana olevien pienten kohteiden treenien lisäksi testailimme myös Martinin GoPro-kameraa ja teimme sen kanssa joitain hauskoja eri tyyppisiä treenejä, double shottia ja vapaan ratsutaistelun harjoituksia toisiamme vastaan. Edelleen nämä toiminnallisemmat treenit saavat minut innostumaan ja nauttimaan, sillä niissä laji herää eri tavalla eloon. Ratsujousiammunnan historiallinen puoli on tärkeä sekä Alille että minulle, joten on hyvin kiinnostavaa ja opettavaa tehdä harjoituksia jotka muistuttavat hieman enemmän taistelu- tai metsästystilannetta.


video


Muutokset ammuntatekniikassani kohdistuivat pääosin jousikäteeni ja jo lyhyen kokemuksen perusteella olen todella iloinen niistä, sillä tuntuma on paljon parempi. Selkeimpänä yksittäisenä asiana muutimme otettani jousesta hiukan sekä korjasimme ranteeni asennon suoraksi. Taas paljon mietittävää ja kerrattavaa kotiläksynä!


Reissuni viimeisenä perjantaina järjestettiin matkaratsastuskilpailut. Ali sekä treenihevosemme Shahbaz, Shahbal, Sardar ja Bojhan kilpailivat 80 km matkalla, Giv-ori 60 km ja minä sekä Gustaw ensimmäisissä kisoissamme 40 km matkalla. Minua ensimmäiset kisani jännittivät hiukan, etenkin koska Ali ja muut tutut pitemmän matkan kisaajat lähtivät liikkeelle aamulla ennen minua, jolloin minun piti osata tehdä kaikki oikein yksin. Tieto kulki tietenkin lähinnä farsiksi, mutta ymmärrän kieltä onneksi jo jonkun verran ja tärkeimmät asiat minulle tulkattiin. Jännitin etukäteen sitä, pääsemmekö läpi eläinlääkärin tarkastuksista, sillä hevosen sykkeen tulee olla tarpeeksi matala ja Gustaw reagoi vieraisiin hevosiin, ihmisiin ja asioihin hermostumalla herkästi ja sydän hakaten. Ihmettelimme kuitenkin hälyä kaikessa rauhassa ennen kisan alkua kunnes Gustaw rentoutui ja lähdimme matkaan hyvillä mielin.

Reittimme kulki vuorijonon
toisella puolella sijaitsevalle moskeijalle 10 kilometrin päähän ja sieltä taas takaisin. Matkalla keräsimme toimihenkilöiltä leimoja kisakorttiimme. Gustawin käynti on hyvin matkaavoittavaa ja kävelimmekin suurimman osan matkasta, mutta välillä muiden hevosten kanssa kulkiessamme ravasimme ja laukkasimme. 20 km ratsastuksen jälkeen päädyimme takaisin tallille, jossa saapumisaikamme kirjattiin ylös ja meillä oli 20 minuuttia aikaa käydä eläinlääkärin tarkastuksessa. Riisuin satulan ja viilensin Gustawin jalat, kävelin hiukan ja menimme sitten tarkastukseen, sillä Gustaw oli rento ja virkeä. Pääsimme tarkastuksesta läpi hyvin ja seurasi 30 min pakollinen lepo, jonka jälkeen oli taas lähdettävä matkaan. Tässä ajassa en kyllä varsinaisesti ehtinyt itse levätä, mutta Gustaw ehti olla jonkin aikaa karsinassa rentoutumassa ennen kuin lähdimme toiselle kierroksellemme. Tämäkin kierros sujui rennosti ja hyvin ja saavuimme maaliin hyvin ihanneajan sisällä ja pääsimme läpi tarkastuksesta jopa matalammalla sykkeellä kuin välitarkastuksessa. Ylpeänä hoidin Gustawin takaisin talliin ja jatkoin 80 km kisaajien avustajana.Olimme Gustawin kanssa oman luokkamme ainoa ratsukko joka läpäisi 40 km matkan. Hienosti Giv, Sardar, Bojhan, Shahbaz ja Shahbal myös läpäisivät omat luokkansa, joten oli helppoa olla iloinen meidän kaikkien puolesta! Lisäksi matkaratsastuskomitea päätti antaa minulle erikoispalkintona ruusukkeen ja perinteisen käsintehdyn riimun kiitoksena avustani hevosten treenaamisessa ja kilpailun järjestämisessä. 


Reissuni aikana Qatar TV kävi kuvaamassa Bain Sportsille lyhyen esittelyvideon ja haastattelun persialaisesta ratsujousiammunnasta. Kuvausryhmä innostui kuvaamaan minua aika paljon ja se näkyy lopullisessa videossakin. Video on arabiksi, mutta kuvasta ja tunnelmasta voi nauttia vaikkei puhetta ymmärtäisikään. Videon voi katsoa täältä

Kävimme matkani lopulla vierailuilla Iranin Equestrian Federationissa puhumassa ratsujousiammunnasta ja muista perinteisistä ratsutaisteluun pohjautuvista lajeista. Liitto on kiinnostunut tukemaan ja kannustamaan Alin toimintaa näiden lajien parissa, mikä on mahtava uutinen!

Vierailimme myös Suomen Suurlähetystössä Teheranissa, jossa itse suurlähettiläs Harri Kämäräinen otti meidät vastaan. Keskustelimme Iranin ja Suomen välisestä yhteistyöstä ja siitä, kuinka hienoa on luoda suhteita eri maiden välille urheilun ja kaupankäynnin keinoin. Useiden vierailujeni myötä Iranista on tullut minulle rakas maa, joka joistain ongelmistaan huolimatta jaksaa viehättää ja houkutella luokseen. Toivon, että kirjoitukseni arjestani poistavat joitain ennakkoluuloja ja vääriä käsityksiä, joita tästä upeasta Lähi-Idän maasta liikkuu.
 

Nyt Suomeen palattuani on välissä taas aikaa keskittyä kouluun, ystäviin ja Suomesta nauttimiseen. Seuraava matka tosin on taas pian ovella, helmikuussa suuntaan Iraniin kolmen muun suomalaisen kanssa!


Kuvat: Ali Ghoorchian